Psykologi vapaaehtoistyössä Libanonissa: Juoksun iloa

Maraton-päivä Beirutissa alkoi omalta osaltani erilailla kuin neljänä aikaisempana vuotena. Olen vuodesta 2008 juossut maratonin joka vuosi, mutta tänään jouduin jättämään juoksun väliin jalkavammojen takia.
Aamussa ei ollut samaa jännitystä kuin silloin, kun itse on lähdössä juoksemaan. Aamu sujui rauhallisesti valmistautuen kannustus- ja huoltojoukkoihin. Puolisoni on ollut kolmena aiempana vuotena hoitamassa tapahtuman valokuvaus- ja kannustustehtäviä eli minulla oli konkari perehdyttämässä miten toimitaan. Samoin muut matkalaiset valmistivat minut jo eilen illalla päivään. Minulle annettiin hienot pupukorvat, EST-kassi ja suomenlippu. Niillä erotuin hyvin väkijoukossa ja pääsin useiden paikallisten valokuviin.

Aamu alkoi aikaisin. Lähdimme mieheni kanssa hotellilta klo 5:45 saattamaan maratonia ensi kertaa juosseen Kristan lähtöpaikalle. Kristan jännitys alkoi mukavasti tarttua. Krista pääsi hyvin matkaan ja ei kerinnyt juosta montaa minuuttia, kun alkoi kova rankkasade. Sateet jatkuivatkin kuuroina pitkin päivää. Krista suoriutui upeasti ensimmäisestä maratonistaan ja toivomme, että saamme hänet uudestaan mukaan!

Kaikki EST-matkalaiset, jotka lähtivät 10km Fun Runille, suoriutuivat matkasta kommelluksitta.
Päivän teki erilaiseksi myös haastavat sääolosuhteet. Saavuttuamme minimaratonin lähtöalueelle, meitä oli vastassa joukko palestiinalaisia EST-joukkueen edustajia, lapsia ja aikuisia. Lisäksi kohtasimme kovan rankka rae- ja vesisateen. Katoksia ei ollut vaan seisoimme ja välillä tanssimme kovassa sateessa odottaen, että kuuro menee ohi.
Kuulimme myöhemmin, että Shatillan pakolaisleirin lapset olivat vielä bussissa, kun rankkasade yllätti. He olivat iloinneet bussissa ja huutaneet, että sataa lunta! Tässä kohtaa mainittakoon, että sade tuntui erilaiselta kuin usein Suomessa. Lämmintä oli kuitenkin +20. Märkää oli mutta ei kylmä.

Oli hienoa nähdä lasten ja aikuisten ilo, kun he juoksivat ja kävelivät pitkin Beirutin katuja. Päivä oli sääolosuhteista huolimatta aivan mahtava. Sain olla mukana nauttimassa juoksun ilosta, vaikka itse en voinut juosta. Koin jälleennäkemisen iloa, kun tutut EST-lapset juoksivat halaamaan ja tervehtimään juoksureitiltä. Pupukorvat auttoivat varmasti tässäkin! Minun on vaikea pukea tätä iloa sanoiksi. Sitä iloa on vaikea sanoin kuvata. Se on tunne, joka valtaa koko kehon.